- Eihän Keravalla kukaan viihdy, kommentti tuli napakasti vieressäni istuvalta opettajalta, jonka olin ottanut kyytiini naapurikunnan koululta. Hämmästyin. Olimme muuttaneet Keravalle muutamaa viikkoa aiemmin etutöölöläisestä työsuhdeasunnosta. Innostuneina levittelimme tavaroitamme ja valtasimme ensimmäistä omaa asuntoamme ja sen reviiriä. Tuijottelin illan hämärässä olohuoneen ikkunasta avautuvaa metsämaisemaa ja saatoin miltei nähdä kuusien varjoista hiipiviä menninkäisiä ja keijuja välkehtivällä hangen pinnalla. Aamuauringossa säihkyivät jääkimpaleet nuorten haapojen latvuksissa kuin kristallipalaset ikään.

Kokonaan auvoista ei Keravalle muutto kuitenkaan ollut. Isännän työmatka muuttui 20 minuutin kävelystä junassa istumiseen. Itse asiassa oli melkoinen voitto, että olin saanut paljasjalkaisen hesalaisen muuttamaan näinkin kauas kotiseudultaan. Muistan kerrankin istuneeni pitkälti toista tuntia autossani asemalla 30 asteen pakkasessa odottamassa lasta soittotunnilta Helsingistä. Mitä oli 11-vuotiaalle voinut tapahtua isossa kaupungissa? Opettaja oli vain päättänyt opettaa kaksi tuntia yhden sijaan. Kulkemiseen ja odottelemiseen vähitellen rutinoiduttiin, ne kuuluvat täkäläiseen elämään.

-Pölykin on täällä vaaleaa, muistan ihastelleeni uutta kotipaikkaani tuttaville. Raitiovaunujen kolina ei häi