Löysin viime viikolla risukasan keskeltä kukkivan kukan, ihanan sinisen harakankellon. Se oli vaikeassa kasvupaikassaan kasvanut vinoksi vänkkyräiseksi varreltaan, mutta kukat olivat kauniit ja aidot. Sen löytyminen vei ajatukset kouluaikaiseen syksyiseen ahdistukseen. Näihin aikoihin syksyä sitä kuljettiin pitkin teitä ja pientareita ja etsittiin vielä viimeisiä kukkivia kasveja, jotka saisi prässätyksi kasvistoon.

Muinaisesta ahdistuksesta huolimatta olen hyvilläni, että kasvien keruu ja tenttiminen kuuluivat tuon ajan koulunkäyntiin. Kun kävelee pitkin metsiä ja niittyjå tulee vastaan monia tuttuja kasveja, joiden nimiä rupeaa muistelemaan. Ja vaikkei täsmällisiä nimiä niille muistaisikaan, ne tuovat mieleen lapsuudenaikaiset paikat, joissa näitä lajeja kasvoi. Harakankello muistuttaa minua saaremme saunaniitystä, joka oli tuohon aikaan tulvillaan harakankelloja ja päivänkakkaroita.

Jossain vaiheessa kasvienkeruu lopetettiin kouluissa. Koululaisista kuulin sanottavan, etteivät he enää tunne edes tavallisia puulajeja. On varmasti kiinnostavampaa vaelella luonnossa, jos vastaantulevat kasvilajit ovat vanhoja tuttuja, joita on joskus kaivanut juurineeen maasta ja opetellut nimeämään. Miksei vanhaa tapaa voisi ottaa uudelleen käyttöön?