Olimme tuttujen afrikkalaislasten kanssa katselemassa kissojen temppuilua poikani luona. Siitäpä sitten keskustelu siirtyi kissojen itsenäiseen luonteeseen ja palautui muistikuviin vuosikymmenien taakse aikaan, jolloin asuimme ensi kertaa Afrikassa.

Saimme Tansaniassa talon mukana kissan ja koiran talon edelliseltä asukkaalta, joka itse palasi takaisin Tanskaan. Muutaman viikon päästä meillä oli seitsemän kissaa ja kuusi koiraa, molemmat kun sattuivat saamaan pentuja samaan aikaan. Mikä riemukas ympäristö lapsille, avara valoisa talo valtavine pihoineen ja eläimiäkin ainakin aluksi ihan tarpeeksi.

Siiamilainen harmaa kissamme piti tapoinaan saada kaksi kertaa vuodessa pennut ja aina pikimustat. Näimme joskus mustan isähahmon hiippailemassa ympäristössä elefanttiruohon seassa. Kissaemo oli todellinen hallitsija. Sen valloittamaan nojatuoliin ei juuri ollut menemistä. Jos se sattui koirien kanssa yhtäaikaa ulko-ovelle, koirat perääntyvät hyvässä järjestyksessä.

Kerran kissa katosi, syytä en muista. Jostain se vain loukkaantui ja käveli viidakkoon ja pysyi poissa useita kuukausia.  Kukaan tuttavistamme ei ollut sitä nähnyt. Katselimme epäillen pihan yllä leijuvaa kotkaa. Löysimme jopa pieniä luita maasta ison akaasiapuun alta pusikosta. Yhtenä iltana olimme juuri menneet nukkumaan,  kun oven takaa kuului tuttua naukumista. Karkulainen palasi kotiin ja synnytti samana yönä uudet pennut. 

Satuin menemään paikkakuntani kirkkoon, kun siellä piti Human organ-niminen yhtye konserttiaan. He lauloivat vanhoja tuttuja virsiä omana sovituksenaan. Ryhmä esiintyi ilman säestystä noin kymmenpäisenä kuorona ja lauloi Siionin virsiin kuuluvia melodioita jazzahtavasti.

Vanhat tutut sävelmät uudenlaisena sovituksena olivat  todella koskettavia. Luulen että tunteeseen liittyi paljon nostalgiaa. Mummini luona pidetyissä seuroissa tai joskus myöhemmin Herättäjä-juhlien seuroissa laulettiin samoja virsiä. Ne luovat edelleen tietyn tunnelman vakkei ole pitkään aikaan niitä kuullutkaan. Kun sitten lopuksi kuoro hyräili virren " Oi Herra luoksein jää jo ilta on", tuntui turvalliselta lähteä kotimatkalle.

Olin muutama vuosi sitten lapsenlapseni konfirmaatiota seuraamassa. Koin vanhan kaavan mukaiset messuamiset ja jäykät puheet kovin vieraiksi. Eikö nuorille ihmisille tarkoitettuja tilaisuuksia voisi muuttaa lämpimämmiksi ja välittömämmiksi? En usko että vanhemmillakaan olisi mitään sitä vastaan.

Tialsuuteen oli valittu iankaikkisen vanha osittain 1200-luvulta peräisin oleva virsi. Se oli todella mielenkiintoinen ja antoi tunteen siitä miten kansanomaisesti ovat esi-isät laulaneet kirkon tärkeistä tapahtumista: "Jeesus juodaan, Jeesus syödään". Niin seurakunnassa kuin muutenkin olemme renkaita ketjussa, joka tulee kaukaa menneisyydestä ja jatkuu meidän jälkeemme tulevaisuudessa. Jospa edes yrittäisimme, me samaan aikaan elävät, kokea toisemme enemmän kanssakulkijoiksi kuin kilpailijoiksi tai vihollisiksi.

 

 

 

Kävimme vanhusryhmän kanssa ennen joulua hautausmaalla. Kappeliin oli järjestetty meidän pienelle ryhmällemme tilaisuus, seurakunnan pappi puhui ja väliin lauloimme joululauluja. Vaikka talvi odotutti tuloaan juuri tänä aamuna maa oli ohuesti lumen peittämä ja puut seisoivat huurteisina. Maisema avautui talvisen tunnelmallisena penkissä istujalle, kappelin etuseinä on ikkunaa. Tilaisuus oli varmaan monelle muullekin kuin itselleni yksi adventtiajan kohokohtia.

Saman ryhmän kanssa olimme teatteritunnelmissa kuluneella viikolla. Vaikka yleisöstä osa oli pyörätuolissa istujia ja monet muut kulkivat rollattoreiden kanssa sisään, permanto täyttyi ja näytelmä nähtiin. Laulun ja musiikin siivittämä esitys tuotti iloa ja mielihyvää. Ronskimmatkin vitsit naurattivat. Tärkeää oli myös se, että päästiin tänne, missä muutkin ihmiset käyvät, kuten joku asian ilmaisi.

Tiedän, että tälläisten retkien suunnittelu ja toteuttaminen eivät ole ihan helppo asia. Rahaa se vaatii ja meitä avustajia. On hienoa, että näitä voidaan tehdä.  Jo ympäristön muutos tuo vaihtelua vanhusten arkeen.

   

Talvi toi mukanaan pienen flunssan poikasen kuten sen tapoihin kuuluu. Tänä vuonna jaoin sen lapsenlapseni kanssa. Soitin hänelle ja kerroin, että Pappa tulee sinne viettämään iltaa heidän kanssaan ja lohdutin että pieni flunssa on helposti voitettu. Toisesta päästä kuului huolestunut kysymys: Mutta paranetko sinä?

Paitsi liikkeellä olevia pöpöjä syytän flunssastani myös hiuslakkoja. Olin kolmessa eri tapahtumassa puolen viikon sisällä ja joka paikassa sakean hiuslakan hajussa. En sitten tiedä kumpi on kana ja kumpi muna: kaihersiko kurkkua haju koska tulehdus oli alkamassa vai laukaisiko haju flunssan.

Kun itse olin lapsi harrastuksiini kuuluivat seurakunnan tyttökerho ja myöhemmin partio. Nykyajan lasten harrastukset ovat erikoistuneempia ja kenties päämäärähakuisempia kuin silloin. Yksi lapsenlapsistani käy viulutunneilla musiikkiopistossa jopa useamman kerran viikossa. Pidän hyvänä sitä, että hän pääsee sinne kulkemaan itsenäisesti pyörällään. Häntä  nuorempi käy muskarin lisäksi sirkuskoulussa. 

Niinpä heidän luonaan käydessä kärrynpyörät vilistävät silmissä. Ja joskus hyvin sattuessa saatamme kuulla jopa viulusoittoa.

Vietimme joulua Kuopiossa. Siellä kulkiessamme lumisia teitä Puijonsarven metsien liepeillä vastaan käveli nuori mies, joka pysähtyi juttelemaan. Heti ensimmäisten repliikkien jälkeen saattoi huomata, ettei hän ollut samanlainen kuin me muut. Hän näytti kännykkäänsä. jonka oli saanut lahjaksi, kyseli meidän lahjoistamme. Hän halusi toivottaa kädestä pitäen hyvää uutta vuotta koko sukunsa puolesta lausuen tunnetun suvun nimen. Vielä kaukaa hän kyseli oliko pukki käynyt ja missä vietimme jouluaattoa. Hän oli erittäin hyvin pukeutunut ja todella symppis.

Katselin myöhemmin uudelleen elokuvan Kalteva torni, joka kuvaa autistisen nuoren miehen matkaa Italiaan. Tulin miettineeksi, mikä tekee tämänkaltaisista ihmisistä niin sympaattisia. Ehkäpä se että he ovat niin omia itsejään. Toimivat juuri niin kuin ajattelevat. Meillä muilla toimintaa ohjaa tiukka kontrolli." Lapsellisuudet" eivät pääse läpi vaan jäävät ajatuksen asteelle.